Luku 10B: Operaatio Spårabisse

Metrobisse elää omaa elämäänsä, mutta sen ohessa tapahtuu myös paljon. Sellaisia tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Varsinkin kun erilaisten komennusten ja pitkien lomien vuoksi ei olla pariin viikkoon asemia tutkimaan päästy. Tämä tarina on arvoltaan sellainen, ja se kulkee nimellä Operaatio Spårabisse.

Operaatio Spårabisse sai alkunsa aivan tavallisesta juttukeikasta. Televisioyhtiön kesäohjelmien esittelytilaisuus, fokuksena pian alkava armeija-aiheinen realityohjelma. Minä valokuvaajana, kokenut kaartinjääkäri toimittajan roolissa.

Lähdemme keikalle "ihan normaalisti" kymppiratikan pysäkiltä. Lasipalatsinkin ohitamme matkalla.

Jalkaudumme Hesperian  pysäkillä ja kävelemme rutinoituneina kohti Mestaritalleja, paikkaa jossa tilaisuus pidetään. Kesä on parhaimmillaan ja Kotikatua idyllisyydellään muistuttavat kadut hivelevät maalaispojankin silmää.

Edes ohittamamme Maanpuolustusmyymälä ei saa keskittymistämme herpaantumaan.

Mestarin lounasta


Saavuttuamme Mestaritalleille meidät ottaa vastaan ystävällishenkinen nainen. Hän ohjaa meidät siirtymään ravintolan peräosastoon ruokailemaan.

Teemme työtä käskettyä, mutta hapuillessamme lautasia nainen, jonka nimi on identtinen kuin eräällä pikkulinnulla, ohjaa meidät oikeaan osoitteeseen lehdistöpuolelle. Olimme nohevina iskeneet niin sanotulle backstagelle.

Pelipaikoille päästyämme saamme vihdoin murkinaa nenän eteen. Tarjoilut ovat sangen herkulliset. Jotain poromoussea ja vastaavaa premium-höttöä. Oma ruokailuni muuttuu astetta mielenkiintoisemmaksi, kun istuessani yksin pöydässä viereeni pelmahtaa äärimmäisen tyylikäs herrasmies kahden viinipullon kanssa.

- Saisiko olla viiniä, hän kysyy kohteliaasti.

- No, no, mikä ettei, vastaan hämmentyneenä

Että tämmöistä palvelusajalla. Myös kaartinjääkärikollegani vaikuttaa järkyttyneeltä istuessaan takaisin pöytään.

- Mistä sä tollasta sait?

Unilääkettä iltapäivään


No saa kaartinjääkärikaverinikin lopulta sitä viiniä ennen alkavaa tiedotuspläjäystä.

Seuraa jäätävän epäkiinnostava esittelyosuus. Kauden uutuuksina niin taiteilijaohjelmia, asuntovaunumatkailijoiden seurantaa sekä teemaohjelma oluelle. Mukana kaikki superjulkkikset Jone Nikulasta Vappu Pimiään.

Kun tilaisuus on ohi, pääsemme vihdoin haastattelemaan / ottamaan kuvia. Samalla on tarkoitus ottaa koppi muuan Hannu Karposta. Haastattelu olisi hyvä toimittajaveteraanilta saada.

- Et nyt vaan sitten hukkaa sitä, kaartinjääkäri muistuttaa minulle.

Haastateltavana on niin kaikkea niin alikersantista yliluutnanttiin. Kaartinjääkäritoimittaja toteaa yliluutnantin muistuttavan habitukseltaan yllättävän paljon Kalle Palanderia.

Tässä siis oikea Kalle Palander. Ei menisi tuollainen karvareuhka läpi pv:ssä.

Samaan aikaan, kun valokuvaan inttirealityn tähtiä, pidän suomalaisen television legendaa koko ajan silmällä. Mies istuu rauhallisesti asuntovaunuohjelman rekvisiitaksi raahatun asuntoauton edustalla, hyvä.

Herpaantuminen


Saatuamme haastattelut purkkiin kaartinjääkäri ehdottaa, että nappaamme tiedotepussit mukaan ravintolan aulasta, minä otan Karposta kopin ja siirrymme takaisin toimitukseen.

Nappaamme Mestaritallin aulasta auringonkukalla korostetut pussukat ja juuri sillä hetkellä tilaisuutta isännöivä nainen yllättää meidät.

- Jokos te olette lähdössä, ettekö halua maistella oluita ollenkaan, hän kysyy meiltä.

Olutohjelman varjolla tarjolla tilaisuudessa on tarjolla olutmaistiaisia. Toki tiesimme tämän, mutta päätimme aluksi sivuuttaa koko asian.

- No, Haluatko jäädä maistelemaan oluita, kaartinjääkärikaverini kysyy minulta.

- No etkö sä halua jäädä maistelemaan oluita, heitän vastapalloon.

No jos sitä nyt yhdet operatiiviset. Tässä vaiheessa Karpo on jo kadonnut näköpiiristä.

Rysän päältä


Olutohjelman mannekiini kaataa meille lasilliset Brooklynin parhautta.  Siemailemme sitä kaikessa rauhassa jutellen mukavia ohjelman juontajan kanssa.

Sitten tuleekin tukalat paikat. Kalle Palanderin näköinen yliluutnantti bongaa meidät ja astuu sisälle terassilta.

- JAAAHAS, JAAAHAS, hän toteaa pahaenteiseen sävyyn.

Tässä vaiheessa alkaa varusmiehen puntti tutista. Mitäköhän mies toteaa alkoholin nauttimisesta palvelusajalla? Palvelusajan pidennystä? Pakkopassitus Maanpuolustuskorkeakouluun? Jotain pahempaa?

Vantaan vankila, uusi palveluspaikkamme?

- Hei, sä lupasit tehdä mulle sen haastattelun nyt, huudahtaa nainen ovelta yliluutnantille.

Yliluutnantti huomaa naisen ja kääntyy pois todeten kyseisen viihdetoimittajan pelastaneen meidät.

Läheltä se liippasikin.

Karpon katoaminen

Kaadamme kuohuvan mallasjuoman kiireesti kiduksiimme ja poistumme pihalle. Toteamme Karpon samalla kadonneen näköpiiristä. Pahus vieköön, siinä meni sekin haastattelu vessanpöntöstä alas.

Toipuessamme pettymyksestä pohdimme hetken, pitäisikö tuottaja Joonas Hytöstä vielä haastatella. Kaartinjääkäri vaikuttaa vastentahtoiselta.

- En minä sitä pallinaamaa halua.

Lopulta hän kuitenkin taipuu. Kyseisestä haastattelusta en jaksa räpsiä edes kuvia. Sen verran sapettaa Karpon kadottaminen.

Valoa nurmikentän päässä

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun huomaan Karpon poseeraavan puuta vasten ravintolan parkkipaikalla. Hän ei ehtinyt sittenkään lähteä! Kivi putoaa sydämeltäni.

Poseerauksen jälkeen Karpo alkaa ottaa askelia autoaan kohti. Eli hän ehtii sittenkin lähteä? Pulssini alkaa jälleen kohota.

Joudun tekemään seurapiirikokelaalle poikkeuksellisen toimenpiteen. Sykähdän puolustusvoimien taistelukoulutuksesta saamillani opeilla minua ja Karpoa erottavan nurmikentän yli. Ja tämä kaikki tapahtuu toki nolostuttavan nopealla vauhdilla.

Saavuttuani autolle saan kuin saankin sovittua haastattelun miehen kanssa. Jutustelun jälkeen astelemme samaa vauhtia takaisin tapahtumapaikalle, eihän se Karpo vielä lähdössä ollutkaan.

Tämä saa aikaisemman sykähtämisen näyttämään vielä astetta vinksahtaneemmalta.

Puolimatkassa kaartinjääkäritoverini tulee vastaan ja päätämme palata takaisin kohti komennuspaikkaa. Kävellessämme kohti kympin pysäkkiä kolmosen promokasseista pilkistävät auringonkukat herättävät paljon huomiota.

Tavallinen työpäivä.

Kolmonen tietää, millä varusmiestoimittaja vakuutetaan.

PS. Karpon haastattelu meni myöhemmin oikein hyvin, minkä lisäksi tilaisuuden yliluutnantti löysi paikkansa lehdestämme. Jostain syystä hän ei kyllä silloin maininnut mitään viime kohtaamisestamme.

Luku V: Rastila Rastböle

Tällä kertaa outoudet alkavat jo Kaisaniemestä. Oman elämänsä Justin Bieber heittää Kaisaniemen metroaseman edessä jäätävän tanssinumeron. Yksinkertaistettuna minut servattiin.

Hämääntyminen ei ole kuitenkaan suotavaa, sillä Rastila on seuraavana Metrobissen listalla. Osallistuvalle joukolle alue on lähinnä tunnettu leirintäalueestaan sekä aktiivisesta maahanmuuttajaelämästään.

Telttailuelämä on kuitenkin johtajapainotteiselle joukollemme (3+2+0) jo ehkä hieman liiankin tuttu käsite, joten päätämme olla perehtymättä siihen sen suuremmin. Metroasema sijoittuu ulkonäöltään jonnekin Myllypuron ja Vuosaaren välimaastoon.

Metroaseman viereinen S-Market herättää huomiomme ja päätämme lähteä lompsimaan sen suuntaan. Kaupan vierestä löydämme palan Rastilan ydintä: Suomen kurdiyhdistyksen konttori nakottaa puotia vastapäätä. Keskon rullakko yhdistyksen oven edessä kruunaa omalaatuisen vaikutelman.

Kivenheiton päässä kurdikeskuksesta löytyisi myös ensimmäinen mahdollinen tankkauspaikka, ravintola Pikku Pelikaani. Päätämme tällä kertaa kuitenkin jättää tämän vaihtoehdon käyttämättä.

Markiisin hohto

Herätämme huomattavan vähän huomiota kävellessämme Rastilan pieniä jalkakäytäviä pitkin, mitä nyt muutamat lapset katsovat kulmiensa ali. Pikkutietkin vaikuttavat kovin hiljaisilta, ei juurikaan mitään tavallisesta rivitaloidyllistä poikkeavaa havainnoitavaa.

Olemmekin jo melkein kääntymässä Pikku Pelikaania kohti, kun huomaan etumaastossa sinisen markiisin.

- Käydään nyt tuolla vielä kävelemässä, totean.

Kerrankin pieni reippailu kannatti.

Omaperäistä varastointia

Otto vaikuttaa oikein potentiaaliselta vierailukohteelta merihenkisine yksityiskohtineen. Ennen sisäänpääsyä joukkomme ehditään kuitenkin yllättää.

- AMPUKAA MEIDÄT, huutaa kolmen nuoren joukkio keskeltä tietä.

Otto houkuttelee valitettavasti ampumatoimintaa enemmän, joten joudumme siirtymään merihenkisen juottolan tiskille. Huomioarvo on jälleen taattu, aamujen määrää ja palveluspaikka kysellään ties kuinka monetta kertaa.

Alkuhuomiosta huolimatta terassilla on suhteellisen rauhallista, saamme aloitella oluemme melko mukavissa tunnelmissa. Mitä nyt yksi parhaat päivänsä nähnyt lähiörotta baariin astuessaan nokkelasti oivaltaa.

- Onks täällä jotkut kertausharjoitukset?

Herjan heittoa

No eihän siinä nyt kauaa mene kun sama mies saapuu olutpullon käteen saatuaan pöytämme viereen. Tavallisesta poiketen hän ei halua hallita keskustelua vaan heittelee sopiviin ja sopimattomiin väleihin omaa kommenttiraitaansa. Muun muassa ilmavoimat kääntyvät nokkelasti ilmavaivoiksi.

- Juoma kuluu kyllä nopeasti, toteaa toinen alikersanteistamme minulle.

Erityisesti miestä kiinnostavat vierailevan kokelaan olkapoletit ja hänen palveluspaikkansa kaakonkulmalla. Kokeelaamme valotettua hieman omaa tehtäväänsä hepulle hän hiljenee edes hetkeksi.

Kyllä mies kauniistikin osasi puhua.

- Sähän oot siellä sit ihan esikuntatason hommissa. No eipä mikään ihme, oot nimittäin sen verran särmän näkönen jätkä, mies ylistää tähtivieraskokelastamme.

Tässä vaiheessa kokelaamme kiittää kohteliaisuudesta

- No se oli vitsi. Jos et tajunnu, täräyttää hän ja sykähtää takaisin baarin suojiin.

Näin siis reservin jääkärikuljettaja.


Vessasta pelikaaniin

Ennen lähtöä täytyy tarkastaa vielä Oton merihenkinen vessa. Vuosaaren sijaan täällä oluen säilytykseen on valittu vielä erikoisempi paikka.

No, onpahan täydennys ja tyhjennys mahdollisimman lähellä.

Oton nähtyämme päätämme palata vielä Pikku Pelikaanin, sen verran suu napsasi varsinkin toisella alikersanteistamme.

Pikku Pelikaanin sisätiloihin ei ole eksynyt juuri ketään. Nappaamme nopeasti oluet ja suuntaamme terassille istuumaan.

Pelikaanissa operaatioryhmä saa olla hyvin rauhassa, ainoa mutina kuuluu ohittaessani potentiaalisen pubiruusukoalition terassilla.

- Mikäs rynnäkkö se tämä nyt on, joukosta mutistaan.

Hurttien huveja

Ihmiset eivät meitä Pelikaanissa piinaa, mutta nimen perusteella olisi kai pitänyt arvata, että eläimistähän se ongelma tulee. Terassin luukulla lukee kissan kokoisin kirjaimin ”Eläimiltä pääsy kielletty”, mutta niin vain puskee koira kakkosnelosen puolikas suussaan porteista sisään. Samalla se meinaa pyörähtää lähes alikersanttiedustajamme syliin

Toki mukana on myös omistaja, lienee kanta-asiakkaita.

- Tuskinpa tuosta nyt paljon iloa on, kun siiderin vaan osti, toteaa alikersantti lakonisesti.

Labradorinnoutajankokoinen sekarotuinen osaa hupia kuitenkin järjestää. Kun se on saanut tarpeeksi terassilla pörräämisestä siirtyy se nokkelana hurttana terassia ympäröivän istutuksen kimppuun. Ensinäkemältä on kuopankaivuu käynnissä.

Lukijalle tiedoksi: Tämä on kuvituskuva, emme löytäneet Rastilasta lammaslaidunta.

- Kyllä se nyt vaan näyttää siltä, että istutukset ovat saamassa uudet lannoitteet, napauttaa vierailijakokelaamme.

Alkaa olla passeli aika poistua.

Välimallin asema

Valuessamme metrolle summaamme Rastilan. Paikkana se jossain Vuosaaren ja Kontulan välimaastossa. Puhtoista on, mutta jäljellä on myös roima annos lähiöromantiikkaa. Toki leirintäalue tuo paikalle oman erityisnyanssinsa. Karavaanari on kaikkien kaveri.

Karavaanarit jäävät nyt näkemättä, kun on aika siirtyä kohti kotikasarmia. Alikersanttimme hakiessa soolosubit jäävät muut odottamaan Santahaminaan vievää linja-autoa.

Luku IV: Vuosaari Nordsjö

 Edellinen kierros oli tappio Metrobisselle. Myllypuro osoitti, ettei aivan joka metroaseman nurkalta löydykään kuppilaa. Ei ole kuitenkaan syytä lannistua vaan seuraavana päivänä otamme jo uutta matoa koukkuun. 

Vuorossa on toinen kolmesta metron päätepysäkistä eli Vuosaari. Omat mielikuvani Vuosaaresta liittyvät lähinnä satamaan, jalkapalloon ja työläisiin. Myös metroaseman oletin vastaavan mielikuvaa. Saapuessamme asemalle seurueemme, tällä kertaa muuten 2+2+0, oletus suorastaan sirpaloitui.

- Täähän on ihan niin kuin tieteiselokuvasta, toinen alikersanteista pohtii.

Noustessamme metroaseman portaat ylös on tehtävä valinta: oikealle vai vasemmalle. Yhteinen päätös johtaa vasemmalle. Sillan päästä avautuvan näkyvän tiivistää toinen alikersanteista.

- Ei jumalauta.

Eteemme avautuva puistonäkymä on aivan järkyttävän kliininen ja uudenkarhea, ei voida puhua mistään työläistouhusta. Kaiken kruunaa ohikiitävä skeittarinjulli, joka puhaltaa nokkelasti nollia nelikollemme.

Kliininen, mutta yllätyksiä täynnä


Jatkamme hämmennyksen vallassa matkaa kohti jättimäistä ostoskeskusta, joka sijaitsee aivan yksinäisen pilvenpiirtäjän vieressä. Myöhemmin otin selvää, että kyseessä on Cirrus, Suomen korkein asuinrakennus.

- Tää ei nyt ollut yhtään sitä mitä mie odotin, pohdin ääneen.

Onnenpotku on kuitenkin ostoskeskuksen päässä sijaitseva ravintola Fregatti, jonka arvioimme takuuvarmaksi paikaksi kurkunkostatukselle. Päätämme silti tutkia vielä Vuosaaren kliinisiä kerrostalokatuja.

Itä-Helsingiksi alue on aivan liian puhdas ja talot aivan liian uusia. Toinen alikersanteistamme kuitenkin huomaa vihdoin jotain menneisyydestä tuttua.

- Kato, täälläkin on Eestin Herkut.

Vanha kunnon Eestin Herkut! Mutta kuten kuvasta näkyy, jokin siinäkin on pielessä, kun se on sijoitettuna putipuhtaalle kerrostaloalueelle. Toisaalta jotain kertoo kai sekin, ettemme vieläkään uskaltaudu sisälle.

Sisäinen Solarium

Siirrymme pettymysten jälkeen kohti aiemmin bongaamaamme ostoskeskusta. Ihmisten suhtautuminen aiempiin paikkoihin verrattuna on hyvin erilaista, kylmä vilkaisu riittää. Löntystellessämme Fregattia kohti löytyisi vaihtoehtoinenkin illanviettotapa, mutta tällä kertaa sivuutamme sen.

Mistäköhän kertoo, että paikan viereisessä ovessa lukee "Hyökkäystie"

Fregatin ovella meidät huomataan vihdoin.

- Sotilaita, ne ampuu meitä, joukko lapsia huutaa ja juoksee maanisina karkuun.

Jääköön lukijan vastuulle päättää pitikö lasten väite paikkaansa.

Ostoskeskuksen sisällä odottaa jytky: Fregatti onkin vain ravintola, ei ollenkaan sopiva Metrobissen pirtaan. Muutenkin ostoskeskus yllättää muovisuudellaan. 

- Täältä me ei bisseä tulla saamaan, toteaa kokelastoverini osuvasti.

Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suihkia sukkelasti ostarin läpi. Etsintää on jatkettava.

Pelkkiä smokkeja ja tuulipukuja

Epäuskon ensiaskeleet valtaavat mielen. Ohitamme "Vuotalon", jossa toki olisi baari, mutta senkin habitus on kirjahyllyineen sellainen, että emme yksinkertaisesti raaski mennä sinne. Vieressä oleva taidenäyttely ei myöskään oikein vakuuta. Samppanjalasit sen kuin kilisevät.

Palvelutalon vierestäkään ei jostain syystä kuppilaa löydy. Jatkamme matkaa syvemmälle asuinalueelle. Kun olemme ohittaneet hiljaisen alueen huippunähtävyydet vapaaseurakunnan ja päiväkodin, alkaa epätoivo oikeasti realisoitua mielissämme. Tämä ei voi toistua taas.

- Eihän täällä ole edes ihmisiä missään, toinen seurueen kokelaista laukaisee.

Hän on kuitenkin unohtanut reippaan pikku pyöräilijän, joka urheasti morjesti joukkoamme pari minuuttia sitten.

(Puolalainen kuvituslapsi, toim. huom.)

Viimeinen oljenkorsi

Päätämme palata metroasemaa kohti. Projektista on tulossa melkoinen pannukakku, kun emme onnistu löytämään mistään juomapaikkoja. Lojuessamme epätoivon alhossa metroaseman kupeessa terävä alikersanttimme havaitsee kaukaa tutun kajastuksen.

- Onkos toi Koffin halogeenimainos, joka tuolla hohkaa?

Keidas on löytynyt aavikon keskeltä. Seurueemme siirtyy lähes juoksumarssiin. Edessä todellakin häämöttää kuninkaallinen menomesta, Pub Ulappasilta. Kun olisimme kääntyneet oikeaan alussa, olisimme löytäneet paikan välittömästi.

 Pubin edustalla naisjoukko noteraa varusmiehet välittömästi.

- Päivää, he toivottavat himokkaina.

- Ettehän te tästä voi ohikaan kävellä, kun on näemmä sen verran keveä askel.

Ja kaiken tämän jälkeen menemme silti sisään.

Nurkkiin tarjoilu

Ulappasiltaa vaivaa selkeä varastotilojen puute, oluttynnyrit on kasattu pubin nurkkaan. Omistaja piileskelee puolestaan omassa nurkkakopissaan. Kokonaisuuden kruunaavat vappukoristeet, jotka edelleen roikkuvat aneemisina katosta.

Tunnelma baarissa on melko seesteinen mm-jääkiekon vuoksi, saamme olla hyvin rauhassa. Mitä nyt muutama tyyppi palveluspaikkaa kyselee. Ja toki viereisessä pöydässä tuttu pubiruusukoalitio tarkkailee herkeämättä jokaista liikettämme. 

Oluen puolivälissä toinen alikersanteista tekee terävän havainnon.

- Tais baarimikko naukata omasta pullosta vähän sitä kuuluisaa ilolientä, hän havainnoi

Kaikille eivät hanatuotteet riitä.

Maali ratkaisee

Katselemme rauhassa pelin loppuun ja jätämme Ulappasillan taaksemme. Ovella Pubiruusukoalitio lausuu yhteisen lopputervehdyksen.

- Hei heeeiii, huuto kaikuu korvissa. Taka-ajatukset eivät jää äänensävyn perusteella epäselviksi.

Ulappasillalta on lyhyt matka metroasemalle. Epätoivoisesta alusta ja ennakko-odotuksien romuttumisesta huolimatta Vuosaaren keikka oli todellinen menestys. Kyllä nyt maistuu subi.

Luku III: Myllypuro Kvarnbäcken

Operaatio Metrobisse on saavuttanut melkoisen suosion edellisten tapahtumarikkaiden reissujen jälkeen. Seuraavalle matkalle Helsingin metroasemien syvyyksiin on suorastaan tunkua. Into piukeina pelmahdamme Myllypuron metroasemalle ennätysvahvuudella 2+2+2. Alku lupaa ainakin hyvää, sillä metroasema on tähän astisista askeettisin. Oikeastaan asema tuo mielleyhtymiä lähinnä rakkaaseen itänaapuriimme.

Syöksymme ulos metrosta ja eteemme lävähtää melkoisen kallioinen maisema. Tilataideteoksen ohella huomion kiinnittää Myllypuron ostoskeskus, joka harmiksemme on remontissa. Oikeastaan koko alueen teema tuntuu olevan Under Construction. No, eiköhän muualtakin anniskelupaikkoja löydy.

Onks tääl baareja jossain?

Sukellamme syvellämme Myllypuroon metsäisen puistontapaisen läpi. Puiston habitus viittaa vahvasti siihen, että askeleensa kannattaa valita hyvin tarkkaan, tanssii huumeneulojen kanssa. Asuntoalueen jalkakäytävillä eivät enää uhkaa enää huumeneulat vaan pyöräilijät, joista yksi meinaakin huristaa holtittoman joukkiomme yli.

- Voin minä täällä ajotielläkin ajaa, nainen kuittaa kurvatessaan ohi.

Ihastellessamme alueen kerrostalolähiöarkkitehtuuria huomataan kurkkusalaattiunivormumme ensimmäisen kerran.

 Seuraa häiriintynyt vuoropuhelu, jossa on osallisena Metrobissen ensikertalainen alikersantti sekä kaksi pikkutyttöä.

- Ootteks te mihin menossa, tytöt kyselevät meiltä uteliaana

- Kuhan tässä kattellaan. Satutteks te tietämään jotain hyviä baareja täällä, alikersantti kysyy nohevasti tuskin kouluikään ehtineiltä tytöiltä.

Eivätpä jostain syystä tienneet. Seuraa jäätävä hiljaisuus, jonka jälkeen muun osaston valtaa kiusaantunut nauru.

Saa poistuttaa

Jatkamme matkaa bongataksemme yhä enemmän geneerisiä kerrostaloja ja keskeneräisiä katuja. Löytyypä muistoja puolen vuoden takaakin.

- Onks toi joulukuusi tuolla parvekkeella, toinen alikersanteista pohtii mietteliäänä.

Muu osasto vahvistaa havainnon. Joulu on joillekin jokapäiväistä.

Joulukuusen jälkeen joukko pieniä lapsia huomaa jälleen meidät

- Asento, lepo, lapset huutavat.

Jo aiemmin äänessä ollut alikersantti valitsee sanat tähänkin tilanteeseen.

- Taakse poistu, hän huutaa lapsille.

Tällä kertaa vastaanotto on hieman parempi. Lapset tottelevat käskyä ja pääsemme jatkamaan syvemmälle Myllypuroon. Mitään kovin mielenkiintoista ei vaan tunnu löytyvän.

- Äsken löytyi ala-aste ja nyt on edessä kirkko, toteaa joukon jatkona kulkeva korpraali.

Lause tiivistää aika hyvin alueen tämänastisen tarjonnan.

Onks teil aseita?


Kauaa ei ehdi edellisestä kulua, kun olemme jälleen maahanmuuttajataustaisten nuorten loppumattoman huomion kohteena.

ARMEIJA, huutavat lapset meille.

Sivuutamme lapset kääntymällä nopeasti sivutielle. Tällä kertaa emme kuitenkaan huomaa yhtä asiaa. Näillä lapsilla on polkupyörät.

(kuvituskuva, toim. huom.)

Emme ehdi pitkään kulkea sivupolkua, kun toinen alikersanteista huomaa uhkan lähestyvän.

- Ei saatana ne ajaa meitä takaa.

Pian he ovat pyöräilleet vierellemme täynnä mitä mielenkiintoisempia kysymyksiä.

- Miten teihin voi liittyä?

- Onks teil aseita?

Vastaamme kysymyksiin niin kohteliaasti kuin pystymme, ja samalla alamme liueta takaisin kohti ostoskeskuksen raunioita. Vieläkään ei ole paikkaa löytynyt. Metroaseman Teboilinkin vieressäkin kyyhöttää vain yksinäinen Lada. Ilman kaupan hintaan yleensä kuuluvaa pirtutrokaria.

Himmeä kukkula

Kun paikkaa ei löytynyt vieläkään, päätämme lähteä etsimään Myllypuron urheilupuiston suunnasta. Ohittaessamme metroaseman noteeravat aseman vieressä siestaa viettävät keskikaljakuninkaat läsnäolomme.

- Sotilas! Katse oikeaan päin, karjaisee yksi hemmoista imitoiden samalla letkeästi sulkeisista tuttua elettä.

Urheilupuiston suunta alkaa osoittautua myös tyhjäksi arvaksi. Jäätävän kokoisten hallien jälkeen löytyy vain tie, jolla on elämää yhtä paljon kuin pohjoiskorealaisilla elintarvikemessuilla.

Tien päästä löytyy lopulta melkoinen yllätys: aivan hervottoman kokoinen kukkula. Päätämme kiivetä sen laelle tähystämään, jospa jostain löytyisi paikka missä kurkkuaan kostuttaa.

Kolmen hengen partiomme paras havainto on kilometrin päässä sijaitseva Prisma, joten kapuamme alas kukkulalta pettymys niskassamme.

Tappiomieliala alkaa olla jo melkoinen. Onneksi juuri samalla hetkellä kukkulan viereen kurvaakin bussi, jolla pääsemme ketterästi takaisin metroasemalle. Toiveena olisi löytää jotain matkan varrelta, mutta metroasema tulee eteen liian nopeasti. Peli on menetetty.

Joulusta pääsiäiseen

Alikersantti tiivistää pettymyksen noustessamme metroon.

- Joulua odotettiin, mutta pääsiäinen tuli.

Operaatio Metrobisse epäonnistui siis löytämään Myllypuron metroaseman lähistöltä yhtään sopivaa nautiskelupaikkaa. Onko syynä seikkailijoiden väärät reittivalinnat vai alueen äärimmäisen huono tarjonta? Vaikea sanoa.

Metrobisse ei kuitenkaan jää itkemään, kun maito on jo maassa ja siemen jo kylvetty, sillä seuraava mahdollisuus on vain pysäkin matkan päässä.